 |
| Kuva osoitteesta imagefully.com |
Satunnaiset tervehdykset ohimennen olivat edenneet kahdenkeskeisiin tapaamisiin
kahviloissa, joissa myös päästimme toisemme vähitellen pintaa syvemmälle.
Puolitutuista oli tullut näin ystäviä. Näihin aikoihin olin karsinut monia
henkilöitä elämästäni, mutta sinä et antanut mitään syytä, miksi en olisi
päästänyt sinua lähelleni. Tunnuit virkistävältä vaihtelulta tuohon hetkeen.
Kun pyysit minua luoksesi käymään, merkitsi se minulle paljon. Nyt olin viimeistään varma siitä, että tämä ei ole yksipuolista ystävyyttä. Tuntui oudolta, vaikka olimme jo nähneet lukuisia kertoja ja jutelleet kaikesta mahdollisesta, että silti jännitin vierailua luonasi niin paljon.
Kun pyysit minua luoksesi käymään, merkitsi se minulle paljon. Nyt olin viimeistään varma siitä, että tämä ei ole yksipuolista ystävyyttä. Tuntui oudolta, vaikka olimme jo nähneet lukuisia kertoja ja jutelleet kaikesta mahdollisesta, että silti jännitin vierailua luonasi niin paljon.
Jännitykseni kuitenkin hiipui nopeasti, kun tulit avaamaan oven hymyilevänä ja
lämpöisenä, niin kuin aina. Asunnossasi oli rento ja kotoisa tunnelma. Katseeni
kiinnittyi välittömästi olohuoneeseen tullessa seinällä olevaan tauluun. Se oli
mustavalkoinen. Moderni. Symmetrinen kuvio keskellä, vailla mitään syvempää
merkitystä.
Huomasin tapaamisemme jälkeen taulusta tulleen minulle jonkinlainen päähänpinttymän. Tämä loppujen lopuksi johti siihen, että hankin samalaisen taulun itselleni. Taulu ei kuitenkaan saanut samalaista tunnetta aikaan, kuin sinun seinälläsi. Nyt se tuntui pikemmin irtonaiselta sirpaleelta jossain, missä sen ei ehkä kuuluisi olla.
Kesä vaihtui syksyyn ja syksy talveen, jatkoimme toistemme tapaamista, kun kiireiset aikataulusi vain antoivat siihen mahdollisuuden.
Lumisena helmikuisena iltapäivänä laitoit minulle viestin, halusit tavata punavuorelaisessa kahvilassa, jossa emme olleet vielä käyneet. Viestisi poikkesi normaaleista viesteistämme, nyt sinulla oli kuulemma asiaa. Ensin ajattelin, että jotain ikävää on tiedossa, karistin kuitenkin tämän ajatuksen pois mielestäni nopeasti ja tuuditin itseäni ajatuksella, että ylianalysoin tilannetta. Ethän sinä voisi tai haluaisi satuttaa minua?
Saavuin kahvilaan ajoissa, mutta olit kuitenkin jo siellä odottamassa minua. Hymyilit ja nostit kättäsi minulle merkiksi, jotta löydän sinut helpommin. Tilasimme kahvit ja ensimmäiset viisi minuuttia olivat meille normaalia hymyilyä ja kuulumisten vaihtoa. Sitten, hymysi hälveni asteittain ja otit vakavan ilmeen. Tätä ilmettä en ollut nähnyt kasvoillasi montaa kertaa aiemmin. Ymmärsin, että viestistäsi minulle tullut ensireaktio osoittautuikin oikeaksi. Pystyin vain odottamaan, minkä kokoisen luodin ammut. Tuntui, että aika raahautui eteenpäin ja ihan kuin puhuisit myös hitaammin. Sitten, loppujen lopuksi sait sanotuksi sen; ”muutan Helsingistä pois”.
Huomasin tapaamisemme jälkeen taulusta tulleen minulle jonkinlainen päähänpinttymän. Tämä loppujen lopuksi johti siihen, että hankin samalaisen taulun itselleni. Taulu ei kuitenkaan saanut samalaista tunnetta aikaan, kuin sinun seinälläsi. Nyt se tuntui pikemmin irtonaiselta sirpaleelta jossain, missä sen ei ehkä kuuluisi olla.
Kesä vaihtui syksyyn ja syksy talveen, jatkoimme toistemme tapaamista, kun kiireiset aikataulusi vain antoivat siihen mahdollisuuden.
Lumisena helmikuisena iltapäivänä laitoit minulle viestin, halusit tavata punavuorelaisessa kahvilassa, jossa emme olleet vielä käyneet. Viestisi poikkesi normaaleista viesteistämme, nyt sinulla oli kuulemma asiaa. Ensin ajattelin, että jotain ikävää on tiedossa, karistin kuitenkin tämän ajatuksen pois mielestäni nopeasti ja tuuditin itseäni ajatuksella, että ylianalysoin tilannetta. Ethän sinä voisi tai haluaisi satuttaa minua?
Saavuin kahvilaan ajoissa, mutta olit kuitenkin jo siellä odottamassa minua. Hymyilit ja nostit kättäsi minulle merkiksi, jotta löydän sinut helpommin. Tilasimme kahvit ja ensimmäiset viisi minuuttia olivat meille normaalia hymyilyä ja kuulumisten vaihtoa. Sitten, hymysi hälveni asteittain ja otit vakavan ilmeen. Tätä ilmettä en ollut nähnyt kasvoillasi montaa kertaa aiemmin. Ymmärsin, että viestistäsi minulle tullut ensireaktio osoittautuikin oikeaksi. Pystyin vain odottamaan, minkä kokoisen luodin ammut. Tuntui, että aika raahautui eteenpäin ja ihan kuin puhuisit myös hitaammin. Sitten, loppujen lopuksi sait sanotuksi sen; ”muutan Helsingistä pois”.
Katseeni valahti kahvilan lattiaan, jonka toistuva mustavalkokuvio sai oloni ahdistumaan entisestään. Kuulin taustalla vaimeaa puheen solinaa, jossa kerroit, että ”varmaan nähdään vielä” ja, että ”tulen kyllä käymään Helsingissä”. Nostin katseeni ja yritin nopeasti koota itseni. Sain pakotettua hymyn kasvoilleni. Sisälläni huusin, kovaa. Sinulle kuitenkin nyökyttelin ymmärtäväisen näköisenä. Lattian mustat ja valkoiset neliöt tuntuivat jatkuvan loputtomiin, niin myös uutisesi jälkeinen aika kahvilassa.
Kotiin päästyäni päädyin lohduttamaan itseäni sanoillasi; ”…nähdään vielä” ja ”tulen käymään…”. Ymmärsin kuitenkin, että vierailusi Helsingissä eivät tule olemaan pitkiä ja, että sinulla on täällä paljon muitakin, läheisempiä ystäviä, joita sinun täytyisi myös tavata. Tein sopimuksen itseni kanssa; annoin itselleni luvan odottaa sinun yhteydenottoa ja tapaamista puolenvuoden ajan. Sitten lakkaisin odottamasta.
Kesä vaihtui syksyyn ja syksy talveen, eikä sinusta kuulunut enää mitään.
Pysähdyn välillä seinälläni olevan modernin taulun eteen, se muistuttaa minua sinusta ja ystävyydestämme.
Nyt mustavalkoinen taulu on saanut vierelleen pehmeää keltaista ja turkoosia.
- Leif
