Heippa taas kaikille :)

Tässä kevättä on kovasti odoteltu, ja välillä jopa tuntuukin keväiseltä, mutta sitten tulee jostain aivan puun takaa taas talvi ja värjää koko maan valkeaksi. Kevät on silti mielestäni jännää ja kivaa aikaa. Ja sanoohan vanha sanonta, että ennen kesää täytyy menneen talven lumet tulla alas :)

Meillä on neuvoston kanssa mennyt aika lujaa tässä pari kuukautta, ja olimme isojen ja tärkeiden asioiden äärellä tiiviisti. Halusimme nostaa esiin romanilasten ja -nuorten koulutusta koskevia asioita ja ongelmia. Niiden asioiden kanssa vierailimme Eduskunnan Pikkuparlamentissä, ja kävimme tapaamassa kansanedustaja Pekka Haavistoa. Meitä kaikkia jännitti kovasti, olihan kyseessä erittäin vaikutusvaltainen mies, mutta saimme huomata, että Pekka Haavisto oli todella sympaattinen ja helposti lähestyttävä ihminen ja otti meidät todella hienosti vastaan. Todellinen KANSANEDUSTAJA :) Tapaaminen oli mielestämme onnistunut ja voi olla, että kuulette siitä vielä lisää.

Nyt neuvoston kanssa keskitytään järjestämään kulttuuritapahtumaa. Tunne erilaisuus -tapahtuma järjestetään Helsingissä Kulttuuriareena Gloriassa 22.5.2016 ja esiintyjiä on monenlaisia ja erilaisia. Tiedotamme tilaisuudesta lisää myöhemmin, kun saamme asioita enemmän järjesteltyä :)

Kiitän taas teitä lukijoita mielenkiinnostanne ja ajastanne. Lukekaa jatkossakin! :)

Ihanaa ja mukavaa kevättä!

-Mirca

Rasismin olemassaolon prosessointi on edelleen selkeästi kesken

Rasismi on krooninen ilmiö. Jo monta sataa vuotta sitten olivat olemassa mustat ja valkoiset, ja niin on monen sadan sukupolven jälkeen. Siitä sitten puun oksien lailla levisi paheksuntaa muihinkin vähemmistöihin. Rasismi ilmiönä on krooninen. Se, miten siihen suhtaudutaan ja miten sen kanssa ollaan voi muuttua tai kehittyä. Siksi rasismikeskustelussa focus pitäisi mielestäni suunnata puuttumiseen. Se ajatus, että yhtenä päivänä rasismia ei vain ole, on täysin absurdi.

Rasismi iskee koviten sinne, missä se tulee yllätyksenä. Se, että joku vähemmistön edustaja kärsii peruskoulussa rasismista ei ole yllättävää. Suurelle osalle suomalaisista vähemmistöistä (esim. romanit, ulkonäöllisesti kantaväestöstä erottuvat suomalaiset) on päivänselvä asia, että suomalaista peruskoulua ei vedetä läpi ilman yhtäkään rasismikokemusta. Se on yhtä itsestäänselvää kuin se, että jossain vaiheessa vuotta tulee sadekuuroja. Vähintään yhtä vesiselvää on se, että keskimäärin kerta viikkoon joku perussuomalainen laukaisee jotain asiatonta liittyen rasismiin. Yllättävää on se, kun rasismi tulee kotiin, yhteisön sisään tai viranomaisen suuhun - siis paikkaan missä sen loogisesti ajateltuna ei pitäisi olla, mutta missä se tänä päivänä loogisesti ajateltuna todellakin voi olla.


Se kenelle rasismin krooninen olemassaolo lintukoto Suomessa ehkä ei ole selvää on kantaväestö. Se on ymmärrettävää, mutta toisaalta tarvitaanko sen asian hyväksymiseen ja läpikäymiseen vuosikymmeniä kestävää prosessointia siksi, että kyse on omasta täydellisestä kotimaasta, missä ”ei saa tapahtua tällaista vääryyttä”? Sittenkö, kun tämä prosessointi on tapahtunut, voimme ehkä edetä puuttumiseen? 

Pätkän vertaa vähättelemättä maanantaisen Ylen aamu tvn Valtterin rohkeutta tai sympaattisuutta, tunsin ärsytystä siitä, että edelleen vuonna 2016 on tarve kertoa tietämättömille ihmisille, miltä rasismi tuntuu ja miten rasismi ilmenee. Kyllä vuonna 2016 pitäisi olla tietoa siitä, miltä rasismi tuntuu ja miten se ilmenee. Ihan maalaisjärjellä voisi päätellä, että pahalta se tuntuu ja vuosikausia kestäneellä negatiivisella rasitteella on seurauksensa. Ihan ilman gradututkimustakin voi päätellä, mitkä ovat ne yleisimmät sanat millä romania tai tummaa poikaa haukutaan koulussa – sikäli kun tällä yksityiskohdalla on jotain olennaista merkitystä. Eikö voisi pikkuhiljaa siirtyä rasismin mässäilystä ja olemassaolon prosessoimisesta puuttumiseen? Vai mitä siihen tarvitaan, että todella puututaan ja todella puolustetaan sitä ketä rasismi koskee? Ei se siitä ole kiinni, etteikö olisi tiedetty, että rasismi ei ole kivaa.

Jos tästä prosessoinnista ei päästä eteenpäin, niin Iltasanomat voi aloittaa vuoden 2017 rasisminvastaisen viikon myös teemalla "Suomessa on rasismia" ja Iltalehti voi korjata koko potin kotiin jymyuutisella ”Rasismi tuntuu pahalta”.

Toinen vaihtoehto on alkaa käyttää maalaisjärkeä.

t. Anna joka tajusi ja hyväksyi jo 12 vuotiaana, että Suomessa on ja tulee aina olemaan rasismia.

Missä on inhimillisyys?

Tällä kertaa puhun aiheesta, joka on ennen kaikkea tärkeä ja ajankohtainen, mutta samalla myös todella surullinen.

Satuin kohtaamaan erään vanhan rouvan kaupassa odottaessani kyytiä kotiini. Siinä yhdessä istuessamme keskustelimme siitä, että sää on niin kylmä, ettei ulkona parane kyytiä odottaa. Rouva kertoi, että hän oli tullut kauppaan jonkun tytön kanssa joka ystävällisesti hänet tänne talutti ja kantoi hänen kantamuksensa, hän ei kuitenkaan enää saattaisi tätä tunnistaa, kun muisti on niin hatara. Pois kaupasta hänen olisi käveltävä yksin sillä rouvan ohi mennessään tyttö oli ilmoittanut palaavansa töihin eikä kerennyt tukemaan rouvaa kotiin asti. Kauniisti tehty kuitenkin, että edes kauppaan sai matkaseuraa.

Kyytini viivästyi ja rouva alkoi tekemään lähtöään. Ehdotin, että halutessaan hän voisi päästä samalla kyydillä, ettei kävellen tarvitsisi. Rouva istuutui takaisin vierelleni ja jatkoimme keskustelua, oli monen moista vaivaa vaan kunnosta on pidettävä huolta. Kampaajallakin oli käynyt tällä samaisella reissulla ja syömässäkin. Sydäntäni lämmitti, vaikutti siltä että tällä vanhemmalla ihmisellä oli päivisin tekemistä ja ihmisiä joiden kanssa viettää aikaa, kaikillahan ei näin hyvin asiat ole. Ohimennen kuin sivulauseessa hän mainitsi, ettei oikeastaan tunne täältä kovinkaan montaa ihmistä, lämmin tunne lakkasi kuin seinään ja koin valtavaa halua olla läsnä juuri tässä tilanteessa tätä rouvaa varten.

Aika kului vaan kyytiäni ei näkynyt, on liian monta saman nimistä kauppaa yhdellä tiellä. Menee aikaa kunnes oikea löytyy kun ei tarkkaa osoitettakaan tiedetä. Rouva alkoi tekemään lähtöään ja minä tarjouduin mukaan kantamaan hänen kantamuksensa kotiin eikä tarvitsisi pimeällä yksin kävellä. Aloimme kävelemään hitaasti, mutta varmasti jäisellä kävelytiellä ja rouva sanoi olevansa kiitollinen että tasapaino on säilynyt. Kävelytielle ripotellut pikkukivetkin ovat kullanarvoisia ja kenkiin oli asetettu jääpiikit vielä varmuudeksi. Rouva kertoi, että monet kysyvät, miksi kaupungissa muka tarvitsee sellaisia käyttää, molemmat totesimme, että mielummin kannattaa liian varovainen kuin kaatua.

Muutama metri eteenpäin ja oli otettava hengähdystaukoa, kylmä ilma hengästytti ja keuhkoihin teki kipeää. Kotitalo näkyi jo, ja välissä oli pysähdyttävä vielä kerran. Rouva kiitti joka pysähdyskerralla, ja oloni tuli vaivaantuneeksi, miksi tällaisesta kiitetään? Kysäisin, että onko ketään joka voisi käyttää häntä kaupassa autolla tai käydä siellä hänen puolestaan. Kamalaa jos pakkanen käy näin henkeen ja kaupassa on kuitenkin käytävä? Ei ollut. Entä kotihoito, käykö sieltä ketään rouvan luona? Lääkkeitä laittamassa mutta ruokapuoli on hoidettava itse. Tässä vaiheessa minua suututti. Minun teki mieli huutaa kysymyksiä tälle yhteiskunnalle, miten voi olla mahdollista että vanhuksilta leikataan koko ajan lisää? Millä pokalla se tehdään? Tai paremminkin millä sydämellä? Miten nämä päättäjät nukkuvat yönsä? Eikö heillä ole ympärillään vanhuksia? Miksei ihmiset osaa olla ihmisiä toisille ihmisille? Viekö hirveästi sitä kallisarvoista aikaa jutella naapurin vanhuksen kanssa? Tai käydä 30 metrin päässä kaupassa heille?

Jos ei muut, niin minä ainakin. Tarjosin rouvalle viikottaista apua päästä kauppaan ja apteekkiin ja muutenkin apua mihin ikinä on tarve. ”Se olisi ihanaa, mutta pitää sopia rahallisesta korvauksesta, kaikki pyörii tässä maailmassa rahan kautta”. Tuntui, että verisuoneni kihisivät pettymystä ja harmitusta. Voiko olla näin? Maksaako ystävällisyys ja huolenpito toisesta ihmisestä? Kieltäydyin jyrkästi ja sanoin, ettei se ole kuin auton vaiva. Pystyn kyllä jättämään välistä tämän kuuluisan ”oman ajan”, joka pyhitetään omiin turhiin menoihin kavereiden kanssa tai facebookin läpi koluamiseen ihan vain huomatakseni, ettei siellä mitään uutta ollut tälläkään kertaa. Pystyn jakamaan auton ja kauppareissun apua tarvitsevan kanssa sillä ”omaan henkilökohtaiseen tilaani” mahtuu muitakin ihmisiä. Enää ei ollut kyse edes pystymisestä vaan haluamisesta. Minä haluan antaa aikaani ja apuani tälle ihmiselle.

Rapunovella vielä ovikoodin tarkistus ja sitten sisään lämpöiseen kirjoittamaan numeroa ylös. Vielä lause, joka todella särki sen viimeisenkin oletetun hyvyyden tästä ”hyvinvointivaltiosta” ja saa vielä tätä kirjoittaessanikin kyyneleet silmiini:

”Tuntuu niin jännittävältä, ihan kuin olisin pieni lapsi. Kun ei minulla ole kuin satunnaisia ihmisiä joille puhun tai kenen kanssa menen”.

Eikö hyvinvointivaltiossa ihmisten kuulu voida hyvin? Eikös se ole niin kuin sen mittari? Toki ainahan löytyy ihmisiä, jotka eivät koe oloansa hyväksi vaikka mitä tekisi, mutta jos yli puolet kansasta voi huonosti tai inhimillinen kohtelu yllättää, jossain on vika. Raha tai materiaali ei tee ihmisiä hyvinvoiviksi kuin ulkoisesti eikä silläkään ei ole väliä jos onnellisuus puuttuu. Yksinäisyys tuntuu olevan kaiken tämän äänen ja hälinän keskellä suuri vitsaus. Ihmisen kohtaaminen oman kotioven ulkopuolella näyttää olevan hirveän haastavaa, ja lähestyminen teknologian kautta ainoa oikea tapa sosiaaliseen kanssa käymiseen. Tarvitaan ihmisiä, joilla on halu muuttaa nämä asiat, eikä sen tarvitse olla suurieleistä sillä pienet teot riittävät.

Jollekin sinun hymysi voi olla päivän ainut tai sinun mielestäsi turha rupattelusi säästä viikon ainoa keskustelu. Pieni osa ajastasi voi todella olla jollekin lähelläsi olevalle kaikki kaikessa. Haastan jokaisen tätä lukevan huomaaman ympärillä olevat ihmiset ja tarttumaan tilaisuuksiin tehdä hyvää arjessa. Otetaan valta ihmisyyden kauppallistajilta pois sillä sen kuuluu olla ilmaista.

- Janita

Romaneitten elämää

Romanit ovat Suomessa vuosisatoja asunut vähemmistö, jonka omaleimainen ja erottuva kulttuuri on usein joutunut ristiriitaisiin väleihin valtakulttuurin kanssa. Romaneihin kohdistuu todella paljon syrjintää. Romanien alhainen koulutustaso ja työllisyysaste ovat myös taustalla heidän asumisen ongelmissaan. Esimerkiksi joskus asunnon saantia vaikeuttaa se, kun romani on menettänyt luottotiedot jo hyvin nuorena. Romanit ovat monessa maassa, kuten Romaniassa merkittävä vähemmistö. Suuri osa romaneista kärsii vakavasta syrjinnästä keskeisillä elämänalueilla. Valtaväestön asenteet romaneja kohtaan ovat usein huomattavan kielteisiä, ja rasistiset hyökkäykset romaneja kohtaan ovat lisääntyneet Euroopassa. Haluaisin ottaa kantaa tähän ja puuttua romaneitten syrjintään sekä saada meille samat oikeudet kuin valtaväestön ihmisillä.

 -      Tamara