Missä on inhimillisyys?

Tällä kertaa puhun aiheesta, joka on ennen kaikkea tärkeä ja ajankohtainen, mutta samalla myös todella surullinen.

Satuin kohtaamaan erään vanhan rouvan kaupassa odottaessani kyytiä kotiini. Siinä yhdessä istuessamme keskustelimme siitä, että sää on niin kylmä, ettei ulkona parane kyytiä odottaa. Rouva kertoi, että hän oli tullut kauppaan jonkun tytön kanssa joka ystävällisesti hänet tänne talutti ja kantoi hänen kantamuksensa, hän ei kuitenkaan enää saattaisi tätä tunnistaa, kun muisti on niin hatara. Pois kaupasta hänen olisi käveltävä yksin sillä rouvan ohi mennessään tyttö oli ilmoittanut palaavansa töihin eikä kerennyt tukemaan rouvaa kotiin asti. Kauniisti tehty kuitenkin, että edes kauppaan sai matkaseuraa.

Kyytini viivästyi ja rouva alkoi tekemään lähtöään. Ehdotin, että halutessaan hän voisi päästä samalla kyydillä, ettei kävellen tarvitsisi. Rouva istuutui takaisin vierelleni ja jatkoimme keskustelua, oli monen moista vaivaa vaan kunnosta on pidettävä huolta. Kampaajallakin oli käynyt tällä samaisella reissulla ja syömässäkin. Sydäntäni lämmitti, vaikutti siltä että tällä vanhemmalla ihmisellä oli päivisin tekemistä ja ihmisiä joiden kanssa viettää aikaa, kaikillahan ei näin hyvin asiat ole. Ohimennen kuin sivulauseessa hän mainitsi, ettei oikeastaan tunne täältä kovinkaan montaa ihmistä, lämmin tunne lakkasi kuin seinään ja koin valtavaa halua olla läsnä juuri tässä tilanteessa tätä rouvaa varten.

Aika kului vaan kyytiäni ei näkynyt, on liian monta saman nimistä kauppaa yhdellä tiellä. Menee aikaa kunnes oikea löytyy kun ei tarkkaa osoitettakaan tiedetä. Rouva alkoi tekemään lähtöään ja minä tarjouduin mukaan kantamaan hänen kantamuksensa kotiin eikä tarvitsisi pimeällä yksin kävellä. Aloimme kävelemään hitaasti, mutta varmasti jäisellä kävelytiellä ja rouva sanoi olevansa kiitollinen että tasapaino on säilynyt. Kävelytielle ripotellut pikkukivetkin ovat kullanarvoisia ja kenkiin oli asetettu jääpiikit vielä varmuudeksi. Rouva kertoi, että monet kysyvät, miksi kaupungissa muka tarvitsee sellaisia käyttää, molemmat totesimme, että mielummin kannattaa liian varovainen kuin kaatua.

Muutama metri eteenpäin ja oli otettava hengähdystaukoa, kylmä ilma hengästytti ja keuhkoihin teki kipeää. Kotitalo näkyi jo, ja välissä oli pysähdyttävä vielä kerran. Rouva kiitti joka pysähdyskerralla, ja oloni tuli vaivaantuneeksi, miksi tällaisesta kiitetään? Kysäisin, että onko ketään joka voisi käyttää häntä kaupassa autolla tai käydä siellä hänen puolestaan. Kamalaa jos pakkanen käy näin henkeen ja kaupassa on kuitenkin käytävä? Ei ollut. Entä kotihoito, käykö sieltä ketään rouvan luona? Lääkkeitä laittamassa mutta ruokapuoli on hoidettava itse. Tässä vaiheessa minua suututti. Minun teki mieli huutaa kysymyksiä tälle yhteiskunnalle, miten voi olla mahdollista että vanhuksilta leikataan koko ajan lisää? Millä pokalla se tehdään? Tai paremminkin millä sydämellä? Miten nämä päättäjät nukkuvat yönsä? Eikö heillä ole ympärillään vanhuksia? Miksei ihmiset osaa olla ihmisiä toisille ihmisille? Viekö hirveästi sitä kallisarvoista aikaa jutella naapurin vanhuksen kanssa? Tai käydä 30 metrin päässä kaupassa heille?

Jos ei muut, niin minä ainakin. Tarjosin rouvalle viikottaista apua päästä kauppaan ja apteekkiin ja muutenkin apua mihin ikinä on tarve. ”Se olisi ihanaa, mutta pitää sopia rahallisesta korvauksesta, kaikki pyörii tässä maailmassa rahan kautta”. Tuntui, että verisuoneni kihisivät pettymystä ja harmitusta. Voiko olla näin? Maksaako ystävällisyys ja huolenpito toisesta ihmisestä? Kieltäydyin jyrkästi ja sanoin, ettei se ole kuin auton vaiva. Pystyn kyllä jättämään välistä tämän kuuluisan ”oman ajan”, joka pyhitetään omiin turhiin menoihin kavereiden kanssa tai facebookin läpi koluamiseen ihan vain huomatakseni, ettei siellä mitään uutta ollut tälläkään kertaa. Pystyn jakamaan auton ja kauppareissun apua tarvitsevan kanssa sillä ”omaan henkilökohtaiseen tilaani” mahtuu muitakin ihmisiä. Enää ei ollut kyse edes pystymisestä vaan haluamisesta. Minä haluan antaa aikaani ja apuani tälle ihmiselle.

Rapunovella vielä ovikoodin tarkistus ja sitten sisään lämpöiseen kirjoittamaan numeroa ylös. Vielä lause, joka todella särki sen viimeisenkin oletetun hyvyyden tästä ”hyvinvointivaltiosta” ja saa vielä tätä kirjoittaessanikin kyyneleet silmiini:

”Tuntuu niin jännittävältä, ihan kuin olisin pieni lapsi. Kun ei minulla ole kuin satunnaisia ihmisiä joille puhun tai kenen kanssa menen”.

Eikö hyvinvointivaltiossa ihmisten kuulu voida hyvin? Eikös se ole niin kuin sen mittari? Toki ainahan löytyy ihmisiä, jotka eivät koe oloansa hyväksi vaikka mitä tekisi, mutta jos yli puolet kansasta voi huonosti tai inhimillinen kohtelu yllättää, jossain on vika. Raha tai materiaali ei tee ihmisiä hyvinvoiviksi kuin ulkoisesti eikä silläkään ei ole väliä jos onnellisuus puuttuu. Yksinäisyys tuntuu olevan kaiken tämän äänen ja hälinän keskellä suuri vitsaus. Ihmisen kohtaaminen oman kotioven ulkopuolella näyttää olevan hirveän haastavaa, ja lähestyminen teknologian kautta ainoa oikea tapa sosiaaliseen kanssa käymiseen. Tarvitaan ihmisiä, joilla on halu muuttaa nämä asiat, eikä sen tarvitse olla suurieleistä sillä pienet teot riittävät.

Jollekin sinun hymysi voi olla päivän ainut tai sinun mielestäsi turha rupattelusi säästä viikon ainoa keskustelu. Pieni osa ajastasi voi todella olla jollekin lähelläsi olevalle kaikki kaikessa. Haastan jokaisen tätä lukevan huomaaman ympärillä olevat ihmiset ja tarttumaan tilaisuuksiin tehdä hyvää arjessa. Otetaan valta ihmisyyden kauppallistajilta pois sillä sen kuuluu olla ilmaista.

- Janita